Viikinkien laivat
Sotalaivat
Tunnetuin viikinkilaivoista on lohikäärmekeulainen sotalaiva, jota viikingit kutsuivat nimellä drakkar (lohikäärme). Sotalaivoja kutsuttiin myös "pitkiksi laivoiksi", koska ne olivat yleensä suhteessa paljon pitempiä kuin leveitä. Tyypillinen pituuden ja leveyden suhde oli 7:1.
Sotalaivojen koko vaihteli suuresti sen mukaan, missä olosuhteissa niitä oli tarkoitus käyttää. Kokoa mitataan yleensä airojen lukumäärällä eli sillä, kuinka monta miestä maksimissaan pystyi soutamaan laivaa samalla kertaa. Joskus puhutaan siitä, kuinka monta 'penkkiä' laivassa oli. Tämä tarkoittaa airoparia eli yksi penkki vastaa kahta soutajaa. Todellisuudessa laivoissa ei ollut penkkejä, vaan jokaisella miehellä oli oma matka-arkku, jonka päällä hän istui samalla, kun hän souti.
Itämerellä sotalaivat olivat yleensä pienehköjä ja niissä oli 10-20 airoparia. Miehistöä tällaisessa laivassa oli noin 30-50 henkilöä. Lännessä sotalaivat olivat suurempia kuin Itämerellä ja niissä airopareja oli yleensä yli 20 ja miehistöä 40 tai enemmän. Todennäköisesti laivoihin mahtui kuitenkin enemmän väkeä kuin pelkkä miehistö.
Joissain laivoissa oli jopa 50 airoparia ja niihin mahtui jopa 200 miestä, mutta tämän kokoisia laivoja oli vain kuninkailla ja niiden tarkoitus oli lähinnä kuvastaa kuninkaan sotavoimaa vähän saman tapaan kuin nykyään vain todella rikkailla mailla on varaa lentotukialuksiin.
Sotalaivan etuja olivat pieni syväys ja nopeus. Sotalaivan syväys oli parhaimmillaan alle puoli metriä (yleensä 0,5 - 1,0 m), joten sillä pystyi rantautumaan lähes minne vain. Pienen syväyksen ansiosta sotalaivoilla pääsi purjehtimaan myös jokia pitkin. Jokia pitkin viikingit pystyivät tunkeutumaan syvälle sisämaahan ja siten he hyökkäsivät mm. Lontooseen ja Pariisiin.
Sotalaivan etuna oli myös nopeus, joka mahdollisti viikinkien nopeat hyökkäykset. Viikingit soutivat laivansa kovaa vauhtia suoraan rantaan, hyökkäsivät ja vetäytyivät ennen kuin vihollinen ehti edes kerätä joukkoja vastaiskuun. Sotalaivan masto saatiin helposti irrotettua, joten laiva saattoi liikkua huomaamaattomasti rannan suojassa.
Sotalaivat saattoivat olla samanlaisia sekä edestä että takaa, joten laivaa ei ollut tarvetta kääntää. Suuntaa vaihdettaessa riitti, että masto käännettiin tai soutajat kääntyivät ympäri. Keulan lohikäärmeenpää oli irrotettavissa, joten sen saattoi kiinnittää kumpaan päähän alusta tahansa. Islannissa laki vaati, että lohikäärmeenpää oli irrotettava, kun ranta tuli näkyviin, jotta haltiat eivät olisi pelästyneet ja aiheuttaneet vahinkoa ihmiselle.
Sotapäälliköillä oli oman tyyppisiä aluksia, joita kutsuttiin nimellä karfi. Karfissa oli saman verran soutajia kuin drakkarissa, mutta aluksen mittasuhteet olivat lähempänä knarria (katso hyötyalukset alla). Karfiin mahtui paljon enemmän lastia kuin drakkariin. Karfia käyttivät päälliköt, jotka halusivat matkustaa ylellisesti. Karfiin mahtui helposti koko päällikön perhe, telttoja ja huonekaluja, joten päällikkö saattoi yöpyä matkallaan mukavasti.
Hyötyalukset
Toinen viikinkien laivatyyppi oli rahtilaiva, joka oli nimeltään knarr. Tyypillinen pituuden ja leveyden suhde oli 4:1. Knarrit olivat hitaampia kuin sotalaivat ja ne oli tarkoitettu liikutettavaksi purjein. Miehistöä oli vain 10-20 henkeä, eivätkä he saaneet täyteen lastattua laivaa soudettua kovinkaan helposti tai nopeasti. Suurin tunnettu knarri oli 25 m pitkä, 5,7 m leveä, 2,5 m syvä ja siihen mahtui arviolta 38 tonnia lastia. Knarrit tarvitsivat jonkinlaisen sataman, sillä täyteen lastattua knarria ei voinut purjehtia suoraan rantaan kuten drakkaria.
Knarrin lisäksi oli olemassa myös kalastukseen ja hylkeenpyyntiin tarkoitettuja pieniä laivoja ja veneitä.
Teknologia
Laivoissa oli yksi nelikulmainen purje, mutta kaikkia laivoja pystyttiin liikuttamaan myös soutamalla. Laivojen takilasta ei ole säilynyt mitään tietoa, joten tarkkaa tietoa siitä, miten laivoja purjehdittiin, ei ole.
Airoja varten oli reelinkiin tehty reikiä, joiden läpi airot työnnettiin. Kovassa merenkäynnissä reiät saattoi tukkia, jotta laivaan ei päässyt vettä.
Reelingin korkeus oli suorassa suhteessa laivan käyttötarkoitukseen. Merikelpoiset alukset olivat korkeareelinkisiä, ja niillä oli tarkoitus purjehtia monta päivää avomerellä, esim. Norjasta Islantiin. Rannikko- ja jokialusten reelinki oli matalampi ja avomerellä korkeat aallot olisivat helposti täyttäneet aluksen pian vedellä. Reelinkiin voitiin kiinnittää miehistön kilvet koristeeksi ja tuomaan konkreettista suojaa suotajille nuolilta ja keihäiltä.
Riippumatta aluksen tyypistä viikinkilaivat usein vuotivat jostain kohtaa ja vettä täytyi äyskäröidä pois. Talveksi laivat vedettiin kokonaan maalle venevajoihin, joissa laivat kuivuivat ja niitä voitiin helposti korjata.
Laivoissa ei ollut peräsimiä, vaan niitä ohjattiin airolla, joka oli asennettu perästä katsoen oikealle puolelle. Tästä tulee vielä nykyisin käytössä oleva laivan oikean puolen nimitys 'tyyrpuuri', sen "tyyr" tulee sanasta styr, ohjata.
Navigointi
Viikingeillä ei ollut käytössään kompassia eikä merikarttoja. 1200-luvulta löytyy kirjallinen maininta lodekivestä eli alkeellisesta kompassista, jonka neula oli Islannista löydettyä luonnostaan magneettista kiveä, mutta viikingeillä tuskin oli tällaista apuvälinettä.
Vaikka viikinkejä pidetään yleisesti merenkulkijoina, olivat haaksirikot yleisiä eikä ollut tavatonta, että vain osa matkaan lähteneistä laivoista pääsi perille. Haaksirikot olivat erityisen vaarallisia, sillä vaikka itse haverista olisikin selvinnyt, saattoi paikallinen väestö tappaa ja ryöstää hengissä selvinneet tai myydä heidät orjiksi.
Tarkkaa tietoa siitä miten viikinkien navigointitavoista ei ole. Joitakin navigointivälineitä oli kuitenkin olemassa:
-
Tuuliviiri maston huipussa näytti, mihin suuntaan tuuli puhalsi. Joskus viikingit odottivat jopa viikkoja suotuisaa tuulta ennen kuin lähtivät merelle. Soutamalla avomerelle olisi saattanut löytää nopeammin suotuisaa tuulta, mutta avomerelle lähtö oli aina riski.
- Suuntalevyllä löysi kohtuullisen helposti leveysasteen (suunta pohjois-etelä-suunnassa). Suuntalevyn käyttö perustui tietoon auringon asemasta sen noustessa ja laskiessa. Leveysasteen näytti levyssä olleen tikun varjo ja suunnan saattoi tällöin lukea levystä.
- Aurinkokivi oli tehty kivestä, jonka mineraalit paljastivat auringon aseman pilvisellä säällä.
- Aurinkolevy muistutti suuntalevyä ja kertoi auringon korkeuden. Pohjoisessa aurinko oli matalalla, joten neulan levyyn heittämä varjo oli pitempi kuin etelässä.
- Rannikon lähellä navigointi oli suhteellisen helppoa, sillä rantaviivan seuraaminen riitti. Tarkempi tieto mm. karikoista ja vaarallisista saaristoista levisi todennäköisesti suullisesti niiden toimesta, jotka ko. vaaroista selvisivät. Tiedettiin mm. että jos tietyssä kohtaa Norjan rannikkoa kääntyi länteen ja purjehti aina kohti laskevaa aurinkoa, pääsi Islantiin.
- Luonnonmerkkejä lukemalla saattoi avomereltä havaita rannikon. Esimerkiksi linnut lentävät lähellä rannikkoa.
Totta puhuen viikinkien merenkulkutaitoa on suuresti liioiteltu. Tämän huomaa, jos tutkii tarkemmin viikinkien 'löytöretkiä':
- Islannin löysi Gardar Ruotsalainen n. vuonna 860 eksyttyään myrskyssä.
- Grönlannin löysi Gunnbjorn Ulf-Krakuson n. vuonna 978 eksyttyään matkalla Norjasta Islantiin.
Suhde laivoihin
Laivat olivat kalliita ja harvalla oli varaa kokonaiseen laivaan, puhumattakaan useista laivoista. Usein merenkulkijat omistivat vain osia laivasta (puolet, kymmenys jne.) muodostaen näin eräänlaisen laivanvarustamoyhtiön. Jopa haaksirikkoutuneen laivan osat olivat haluttua tavaraa, sillä kunnon lankuilla saattoi parantaa tai korjata omaa laivaansa.
Vain todella rikkailla ihmisillä, esim. viikinkipäälliköillä, oli varaa 'viikinkihautajaisiin', joissa laiva joko haudattiin maahan kokonaisuudessaan tai poltettiin vainajan kanssa. Laiva saatettiin polttaa maalla tai työntää palavana merelle. Viikinkihautajaisten esikuvana olivat Balder-jumalan hautajaiset, joissa jumalan ruumis asetettiin hänen Hringhorni-laivaansa, joka sytytettiin tuleen.
Joissain tapauksissa päällikkö saattoi määrätä laivat poltettavaksi. Ennen ratkaisevaa taistelua päällikkö varmisti sotilaidensa taistelutahdon polttamalla laivat ja estämällä miehistön pakenemisen. Sotilailla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin voittaa tai kuolla.
Meritaistelu
Meritaistelussa pyrittiin ensisijaisesti tuhoamaan laivan miehistö ja kaappaamaan laiva ehjänä. Kalliista laivasta ei ole mitään hyötyä meren pohjassa. Miehistö pyrittiin tappamaan keihäillä ja nuolilla tai valtaamalla laiva.
Meritaistelussa laivat sidottiin yhteen reelingeistä, jolloin muodostui suuri lautta, jonka päällä voitiin taistella miekoin ja kirvein kuten maalla. Ainoa tapa vallata laiva oli hypätä reelingin yli, sillä keulasta laivaan oli mahdotonta nousta.
Huonolla ilmalla ei taisteluun ryhdytty, sillä laivasta toiseen oli silloin mahdotonta siirtyä ja laivojen yhteensitominen oli vaikeaa. Lähestyvä laiva saattoi ilmoittaa olevansa haluton taisteluun nostamalla kilven mastoon.